tiistai 6. syyskuuta 2016

Kylmä kyynel

Viimeviikon tiistaina mulle kerrottiin jokin todellatodella surullinen asia, jota en olisi koskaan toivonut kuulevani... mun elämä oli siitä hetkestä täyttä hel**ttiä. Silmät vaan puhkes itkuun ja kun yritin puhua niin sanat vain pätkittelivät enkä saanut oikein henkeä. Mulle kerrottiin se että Peksu lähtisi, lähtisi jo sunnuntaina. En pystynyt hillitsemään itkuani mitenkään ja mun piti vaan päästä pois siitä hirveästä tilanteesta, ja koko asiasta, että se kaikki olisikin ollut pelkkää unta eikä mun korviin olisi koskaan kantautunut noita sanoja...

Mun oli alunperin tarkotus mennä Visserillä tunnille mutta vaihdoin sen Peksun kanssa lönköttelemiseen. Hain ponin ihan itkuisena, tosin kyllä yritin peittää punaisen ja surullisen naamani takinhihoilla. Heti kun Peksu huomas mut niin se hirnahti kimakasti ja lähti laukkaamaan portille, mullahan pääsi sitten taas itku kun halasin ponia ja katsooin sen ponin viattomia silmiä, kun ei se poni älynnyt mitä on tapahtumassa tai miksi tuo ihminen itkee tuossa ja kuristaa melkii hengiltä. Menin sitten talliin ja pistin ponin karsinaan. Siinäkin sitten vähän kostu silmät kun rupesin miettimään kaikkia meidän yhteisiä asiota. Onneks Nicola tuli sitten siihen kans juttelemaan, kerroin jutun hänelle, no mutta kyllähän se hymykin palasi sitten huulille kun naurettiin ponin tyhmille jutuille. Varustin ponin loppuun ja menin maneesiin. Aurinko paistoi todella nätisti maneesiin, poni hehkui melkeimpä punaisena, Onneks maneesissa ei ollut ketään, ja hyvä ehkä näin sillä halusin ollakkin yksin. Oli jotenkin tosi rauhoittavaa vaan yksin oleskella ponin kanssa maneesissa, vaikka itku kurkussa menin koko ratsastuksen... 


Ratsastelun jälkeen hyppäsin alas ja kyykistyin ponin viereen, oli vähän tunteikas hetki siinäkin, leikittiin vielä hetki maneesissa maastakäsin kunnes lähdin talliin. Hoidin ponia siinä hyvän tovin... lähdin sitten viemään ponia pihalle, tultiin tarhaan ja päästin ponin irti, halasin sitä ja ja jätin vielä viimeisen katseeni poniin...

 "Kun Peksu saapui tallille ensimmäistä kertaa ei sitä olisi voinnut kutsua poniksi, laiha, pieni, surkean näköinen poni tepasteli talliin. Ensimmäisellä ratsastuksella se oli suorastaan hullu, hyppi päälle, pukitteli ja karkasi käsistä, silloin ajattelin etten koskaan menisi tuon ponin selkään."

Tuo teksti on siltä ajalta kun Peksu oli juuri saapunut. Peksu opetti mulle olemaan sinnikäs ja uskomaan haaveisiin, ja ensinnäkin luottamaan johonkin niin paljon. Meidän luottamus kehittyi aika huterasti alussa kun meinasin luovuttaa, mutta todella onneksi tämä poni katto mua silmiin ja tiesin etten enää voisi jättää tätä ponia. Ja ponikin oppi olemaan ihan oikea poni. Nyt vasta tajuan että kuinka tärkeäksi tuo poni mulle tuli, aivan törkeän paljon koettiin, jopa sellasia asioita joita en olisi uskonut tekeväni tämän ponin kanssa. Mulle tää poni oli mailman tärkeimpiä asioita koko elämässä. Vaikka meitä mulkattiin tosi paljon ja mulle heitettiin paljon typeriä ja ilkeitä kommentteja, niin en antanut niiden lannistaa, tunne tähän poniin oli jotain aivan käsittämätöntä. Luottamusta meillä oli 110% Rakastan ponia ikuisesti! 



Kiitos kaikesta maailman parhaalle ponille!
Peksu & Arna
 23.1-3.9

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti